Teksti Pauliina Tilli
Kuvat Pauliina Tilli ja Unsplash
Aina syksyisin ensimmäisenä koulupäivänä tuntuu vähän kummalliselta palata taas kouluun pitkän kesäloman jälkeen. Tänä syksynä uuden lukuvuoden aloitus tuntuu tavallistakin oudommalta. Pitkän kesäloman lisäksi viimeiset kaksi ja puoli kuukautta edellistä lukuvuotta käytiin etänä, joten itse koulurakennukseen astumisesta on kulunut melkein puoli vuotta.
Ei kuitenkaan tarvitse kuin kiivetä portaat koulun pääoville, kun tuntuu jo siltä, ettei koulusta ole pois oltukaan. Kaikki on edelleen niin samanlaista. Paitsi että melkein kaikissa luokissa on uudet taulut, pöydät ja tuolit (mikä on ihan hyvä, koska eihän sitä tuolien ryminää jaksanut kuunnella kukaan). Lisäksi käytävillä leijuu käsidesin haju, ruokavuoroja onkin kolmen sijaan kuusi ja joka paikassa on taas ahtaampaa, kun uudet ykköset ovat päässeet lukion ihmemaailmaan.
Ykkösiä seuratessa haikea olo alkaa vallata mieltä. Vastahan sitä oli itse tuossa tilanteessa – yritti oppia tulkitsemaan ruokavuorolistaa ja juoksenteli edes takaisin käytävillä luokkien numeroita tihrustaen – autuaan tietämättömänä siitä, miten pian löytäisi itsensä aloittamassa abivuotta.
Ja sitten aulassa kantautuu korviin kakkosten keskustelua vanhojen tansseista ja haikeus vain lisääntyy. Ei siitä ole kuin vuosi, kun oli itse tuossa tilanteessa – iloisena siitä, ettei enää oltu niitä koulun nuorimpia, suurin osa tylsistä pakollisista kursseista oli takana ja vielä oli niin paljon ihanaa lukioaikaa jäljellä kaikkine tapahtumineen – autuaan tietämättömänä siitä, miten pian löytäisi itsensä laskemasta päiviä (neljä viikkoa!) syksyn ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin.
Toisaalta on ihanaa olla nyt vihdoin tässä. Tuntuu huojentavalta, että lopulta ollaan siinä vaiheessa, mihin koko lukion ajan on tähdätty. Vaikka tietysti kirjotusten lähestyminen stressaa ja puhun varmasti kaikkien puolesta, kun sanon, ettei kesälomalla ihan napannut avata koulukirjoja ja päntätä lähestyviin ylioppilaskirjoituksiin. Nyt tuntuu kuitenkin vihdoinkin siltä, että kaikella, mitä teen – koulussa tai kotona – on jotain merkitystä. Kaikki opittu tieto vie minut askeleen lähemmäs tavoitteideni saavuttamista.
Ja eihän abivuosi pelkkää stressiä ja puurtamista ole. Kaikenlaista hauskaa tapahtumaa ja teemapäivää on odotettavissa. Nyt niitäkään ei enää tarvitse seurata kauempaa vaan voi itse vetää abihupparin päälle ja hiihdellä yöpuvussa kouluun, kun jäljellä on enää sata aamua. Voi valmistautua kuumeisesti perinteiseen abien ja opettajien väliseen sählypeliin ja lähetellä kutsuja omiin ylioppilasjuhliin.
Kunhan korona ei sotke kuvioita.
Ylioppilaskirjoitusten aiheuttama stressi on jo itsessään ihan tarpeeksi, mutta nyt kaikilla on varmaan selvästi mielessä viime kevään tapahtumat. Ihan yhtäkkiä muutettiin reaalikokeiden kirjoituspäiviä ja sekös pisti lukusuunnitelmat uusiksi. Sormet ristissä, ettei meille tapahdu vastaavaa. Sekään ei mitenkään vähentänyt stressiä, kun ensimmäisenä koulupäivänä tiedusteltiin ryhmänohjaajalta, miten käy, jos joutuukin karanteenin syksyn kirjoitusten aikaan ja vastaukseksi saatiin, ettei kukaan tiedä. Entä jos bussimatkalla altistuu koronalle ja joutuu kahden viikon karanteeniin juuri ennen kirjoituksia? Meneekö siinä sitten omat mahdollisuudet valmistua ylioppilaaksi ensi keväänä?
Ylimääräistä stressiä ja epävarmuutta ei siis puutu, mutta eteenpäin on vain mentävä ja toivottava parasta. Ja tietysti pestävä käsiä niin, että iho on kuiva kuin Saharan autiomaa ja käytettävä käsidesiä vähän joka välissä, vaikka se haisee siltä kuin olisi työntänyt kätensä oksennukseen. Eikä maskiakaan saa unohtaa julkisessa liikenteessä, vaikka se kuinka epämukavalta ja hiostavalta tuntuisikin.
Mutta abivuodesta en ole valmis menettämään päivääkään kököttämällä kotona karanteenissa. Nyt, kun tänne asti on kerran päästy, haluan nauttia ihan kaikesta. Myös niistä ylioppilaskirjoituksista. Koska hei, abivuosi on vain kerran elämässä, joten eiköhän nautita siitä täysin rinnoin. (Ja pidetä huolta käsihygieniasta, muisteta turvavälit, käytetä maskia, jäädä kotiin, jos on yhtään mitään koronaan viittaavia oireita…)
Mutta siis nautitaan! Ne viimeiset kolme jaksoa, mitä meillä on enää lukiota jäljellä (apua!). Ja yritetään olla ajattelematta sitä, että seuraavan kerran, kun koulussa ei tarvitse enää käyttää koko välituntia vapaan vessan etsimiseen, se johtuu siitä, että meillä on lukuloma…