Teksti: Emilia Martikainen
Kuvat: Bixabay
Olen ylpeä sanoessani, että pidän lukemisesta. Kuka nyt ei olisi, sillä yhteiskunnassa lukemista pidetään viisauden ja akateemisen lahjakkuuden merkkinä. Noin ajattelevat ihmiset saattaisivat kuitenkin, ensin kehuttuaan minua lukuharrastuksestani, vetää sanansa takaisin, mikäli tietäisivät, minkälaisia tekstejä lukulistalleni oikein kertyy yön pimeinä tunteina. Itse en ole senkään vertaa perillä lukemisen hyödyistä, että osaisin sanoa, voisivatko yläasteen Wilmassa komeillut kymppirivini tai 5. luokalla äidinkielen stipendiin yltänyt sanavarastoni olla tuloksia nimenomaan lukemisesta. Varsinaiset lukemisen hyödyt eivät ole koskaan kiinnostaneet minua. En muista, että olisin kertaakaan tarttunut kirjaan sillä taka-ajatuksella, että tämä kehittää sanavarastoa ja vähentää stressitasoja. Mutta jos en kerran lue hyötyäkseni siitä, kysymys kuuluukin, miksi sitten luen?
Itse opin lukemaan 6-vuotiaana, eskarin aikana. Muistan, kuinka istuimme äidin kanssa sohvalla ja yritin saada aapisen sivulla olevia kirjaimia asettumaan oikeaan järjestykseen. Oli hieno tunne, kun ei enää tarvinnut pyytää ketään muuta lukemaan ruotsinkielisen Peppi Pitkätossu -elokuvan tekstityksiä, vaan pystyin tekemään sen itse. Olen lukenut milloin mitäkin aina siitä asti, kun kirjainjonot muuttuivat sanoiksi. Elokuva-ekstitysten lisäksi lukulistalla komeilee lukemattomat pikkuveljille luetut iltasadut, erinäisten purkkien ja pakkausten sisällysluettelot ja ne muutamat Sininen banaani -kirjat, joita kirpputorilta sattui tarttumaan mukaan.
Ala-asteella löysin omat kiinnostuksen kohteeni ja siirryin Sininen banaani -kirjoista hiukan enemmän aivotoimintaa vaativaan kirjallisuuteen. Kahlasin sen kuuden vuoden aikana läpi kaikki Harry Potter -kirjat, joiden uskon antaneen ensimmäisen sysäyksen fantasiakirjallisuuden maailmaan. Helsingin Sanomissa 8.1.2015 julkaistu Anna Tommolan kirjoittama artikkeli “Kannattaa lukea fiktiota – etenkin korkeakirjallisuus lisää empatiakykyä” kertoo syitä juuri sille, miksi ala-asteella alkanut harrastukseni on ennen kaikkea hyödyllinen. Tommola kirjoittaa artikkelissa, että mukaansatempaava tarina jumppaa mieltä ja kuvittelukykyä sekä visualisointi tehostaa yhteyksiä todelliseen suoritukseen liittyvillä alueilla. Kyllähän se lohduttaa tietää, että ainakin hyödyn jollain tavalla vältellessäni lukion aiheuttamaa vastuuta pakenemalla kirjan sivujen avulla oman pääni sisään. En kuitenkaan usko, että sitä katsottaisiin hyvällä, mikäli alkaisin historian esseessä kirjoittaa toisen maailmansodan sijaan ensimmäisestä velhosodasta tai Tähtien sodasta.
Helsingin Sanomien artikkelissa kerrotaan myös, että on erityisen hyödyllistä lukea korkeakirjallisuutta. Tommola kirjoittaa tutkijoiden arvelevan, että monikerroksisemmat tarinat ja henkilöhahmot vaativat lukijalta enemmän aktiivista pohdintaa. Ihmettelin aina yläasteella, miksi nimenomaan kirjoista toitotetaan niin paljon. Kyllähän minä luin, päivittäin ja vaikka ja mitä. Luin muiden ihmisten nettiin kirjoittamia novelleja ja joskus pidempiäkin tarinoita. Luin blogipostauksia, läksyjä ja silloin tällöin myös uutisia. Kuka minä tietenkään olen puhumaan tieteellisiä tutkimuksia vastaan, joten voisi olettaa, etteivät blogipostaukset kehitä aivoja samalla tavalla, kuin korkeakirjallisuus. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikäli emme huomioi vaihtoehtoisia lukutapoja ja keskitymme ainoastaan aina vain korkeampaan ja vaikeampaan kirjallisuuteen, nekin ihmiset, jotka tuntevat hyvää omaatuntoa lukiessaan päivittäin uutisia, voivat yhtä hyvin lopettaa senkin, sillä jos siitä ei kerran ole hyötyä, miksi sitä tekisi. Äitini on aina sanonut, että mieluummin vähän kuin ei ollenkaan. Olisin siis mielestäni ihan hyvin voinut kokea jo ala-asteella sen pienen hyvänolontunteen lukiessani blogipostauksia, vaikka ne eivät olleetkaan tarpeeksi korkeatasoista kirjallisuutta.
Yläasteella kirjojen lukeminen tippui pois päiväjärjestyksestä. Huolimatta äidinkielen opettajani kannustuksesta ja loppumattomasta halustani tippua kaninkoloon tai lentää Ford Anglialla Tylypahkaan, luettujen kirjojen listani pysyi surullisen lyhyenä. Uskon tämän johtuvan vahvasti siitä, että löysin korvaajan, nimittäin internetin. Kaltaiseni ihmiset, samalla tavalla pää pilvissä elävät fantasianarkomaanit tuottivat nettiin lukemattoman määrän meemejä, fanifiktiota, omia teorioitaan ja muuta sisältöä, joka vei minut mennessään. En supistanut mielenkiinnon kohteitani vaan laajensin tapojani ahmia tietoa itseeni.
Vaikka lukeminen väheni huomattavasti teini-iän kynnyksellä, en lakannut nauttimasta siitä. Niinä kertoina, kun palasin kirjojen ja tarinoiden pariin, oli se sitten mökillä ilman sähköä tai koulun pakottamana, muistin sen miten paljon tarinoiden ahmiminen minulle antoi. SKS:n julkaisemassa “Ylioppilastekstejä 2017”- kokoelmassa näyttelijä Essi Hellén kirjoittaa, että koko hänen lapsuutensa lukeminen ja kirjoittaminen olivat hänelle tapoja olla olemassa. Hän kertoo rakastaneensa lukemisen herättämää vapauden tunnetta ja ravitsi mielikuvitustaan ja luovuuttaan lukemalla. En voisi samaistua enempää Hellénin ajatuksiin. Juuri nuo asiat, vapauden tunne ja mielikuvitus saivat mielihyvähormonit jylläämään kehossani. Aina, kun tauon jälkeen löysin taas itseni uusien tarinoiden ääreltä, mietin mielessäni, miksi en tee tätä useammin. Laiskuus se oli, mikä minua esti lukemasta. Elokuva tai tv-sarja kuulostivat monesti paljon houkuttelevammalta kuin lukeminen.
Välillä olen himolukija, välillä ei voisi vähempää kiinnostaa. Luen kymmenosaisen kirjasarjan kahdessa viikossa, sitten pidän puolen vuoden tauon enkä lue mitään. Minun on myös erityisen vaikea lukea tekstejä, jotka eivät kiinnosta minua. Minulla ei ole mitään ongelmaa lukea netistä 50-lukuista tarinaa lasten fantasiakirjan sivuhenkilöstä, joka on mainittu alkuperäisessä teoksessa noin kaksi kertaa, kun taas yhden biologian kappaleen lukemiseen voi mennä puolikin tuntia. Olen myös huomannut, että tavallisten kirjojen lukeminen on paljon työläämpää aloittaa, kuin sukeltaa netin ihmeelliseen maailmaan ja lukea vaikka kännykän näytöltä. Luin viime vuonna 25 kirjaa, joista vain 6 oli perinteisiä paperisia kirjoja ja loput e-kirjoja. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut e-kirjaa ennen viime kevättä, jolloin mieleni yhtäkkiä teki lukea Percy Jackson -kirjoja. Koska sovelluksessani ei ollut vaihtoehtona äänikirjaa, päädyin lukemaan sen kevään ja kesän aikana kaikki sarjan 18-kirjaa e-kirjoina, mikä oli yllättävän miellyttävää. Myös äänikirjoihin olen tutustunut viimeisen parin vuoden aikana vanhempieni innostamina. Äänikirjan hyviä puolia, ovat luonnollisesti se, ettei tekstiä tarvitse lukea vaan voi häärätä milloin mitäkin samalla, kun tarina imeytyy kuuloaistin avulla aivoihin ja sydämeen.
Kuten Essi Hellén kirjoittaa, lukeminen on myös minulle tapa olla olemassa. Se on pakokeino elämän kauheuksista ja todellisen maailman murheista. Se on myös merkki yhteisöllisyydestä. Kuten urheilu, lukeminen yhdistää ja sen avulla voi saada ystäviä. Lukeminen on elämäntapa, eikä se käy ilmi vain aivojen sähkökäyrästä tai ajankäytön mittauksistani. Nimittäin mikäli en lukisi, sänkyni yläpuolella tuskin komeilisi Keski-Maan karttaa tai valtavaa julistetta Harry Potterin kuolemanvarjeluksista. Sormeni loppuisivat kesken, jos alkaisin luettelemaan kaikki kirjojen oheis- ja fanituotteet, joita on säilötty huoneeni jokaiseen nurkkaan. Lukeminen siinäkin on taustalla, kun pystyn vetämään Tylypahkan koulupuvun päälleni ja tuntemaan suurta hyvänolontunnetta kuvitellessani olevani yksi oppilaista matkalla loitsutunnille.
Palaantakseni vielä aloituskappaleen kysymykseen luen, koska haluan ja koska on pakko. Luen kuuluakseni joukkoon, sekä sen takia, etten ainakaan olisi kuten kaikki muut. Luen unohtaakseni oikean elämän kivuliaat asiat ja muistaakseni jotain pientä hyvää, mitä lukeminen palauttaa mieleen. Luen paetakseni ja ymmärtääkseni, silloin kun on tylsää sekä silkasta mielenkiinnosta. Minulle on täysin yhdentekevää, kuinka moni aivosolu saa syödäkseen tai kehittyykö etuotsalohkoni, kun rohmuan sanoja sanojen perään, tarinoita tarinoiden perään. Luen, koska haluan olla Harry Potterien kaikkitietävä Hermione Granger, Nälkäpelien rohkea Katniss Everdeen. Luen, koska enemmän kuin mitään haluaisin nukahtaa ja herätä jossain, missä lohikäärmeet lentävät vapaina ja pystyn taikasauvaa heilauttamalla luomaan jotain uutta ja ihmeellistä. Huolimatta siitä, että lukemisessani on taukoja ja välillä tuntuu, että kirjat lojuvat hyllyssä vain keräämässä pölyä, lukeminen on ja on aina ollut minulle elämäntapa ja tulen aina ennemmin tai myöhemmin palaamaan takaisin sen pariin. Vähän aikaa sitten törmäsin netissä erään lukijan kirjoittamaan tekstiin, jossa hän vastasi omalta osaltaan tuohon samaan kysymykseen, miksi hän lukee. Vastaus tiivisti mielestäni täydellisesti kaiken sen, mitä haluan sanoa, joten päätin suomentaa sen. Luen, koska tämä maailma ei ole tarpeeksi minulle.