Ovatko nykyopiskelijat hemmoteltuja? Onko opiskelijoilla helpompaa kuin heidän vanhemmillaan? Millaisia ovat asenteet opiskelijoita kohtaan? Annika Suontama käsittelee äidinkielen yo-kokeen harjoitustekstissä käsityksiä nykyopiskelijoista.
Teksti Annika Suontama Kuvat Pixabay
Nuori avaa valtion kustantaman koulurakennuksen ulko-oven ja astuu sisään. Hän kävelee luokkaan ja istuutuu alas valmiina vastaanottamaan ilmaista koulutusta ja opetusta. Ruokatunnilla hän saa nauttia ilmaisesta ruoasta jutellen samalla huolettomasti kavereidensa kanssa. Elämä on helppoa ja yksinkertaista, eikö vain? Nykyajan hyvinvointiyhteiskunnassa varttuvat nuoret aikuiset elävät kuin höyhenpeitteellä, vailla yhteiskunnallista vastuuta ja velvollisuuksia, mutta kuitenkin nauttien sen eduista. Mikä mahtaa olla tämänkin maan tulevaisuus?
Laiskoja, kiittämättömiä ja etuoikeutettuja. Sanat kuvaavat monen ihmisen opiskelijoihin kohdistamia asenteita ja mielikuvia. Jo valmiiksi vilkas keskustelu opiskelijoista, heidän hyvinvoinnistaan ja asemastaan yhteiskunnassa sai lisäpotkua Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) julkaiseman lomiin liittyvän kannanoton myötä. Sonja Parkkisen artikkelissa: “Tutkijat tyrmäävät käsityksen opiskelijoista ‘laiskanpulskeina syöttöporsaina’ - mikä on muuttunut, kun yhä useampi uupuu” (www.yle.fi, 10.7.2019) kerrotaan tästä kannanotosta ja puolustetaan opiskelijoita heihin kohdistuvia syytöksiä vastaan. Artikkelissa viitataan Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Annimari Sipilän kolumniin, jossa tämä sarkastisesti surkuttelee opiskelijoiden tilannetta tarkoituksenaan saada nämä lopettamaan valittaminen ja tajuamaan hyväosaisuutensa aiempiin sukupolviin ja heikompiosaisiin verrattuna. Lisäksi Parkkinen kertoo Kauppalehden vastaavan päätoimittajan Arno Ahosniemen kutsuneen opiskelijoita “laiskanpuskeiksi syöttöporsaiksi”. Syytöksiä tuntuu satelevan joka puolelta, etenkin vanhemmilta ikäryhmiltä. Ahosniemen käyttämä nimitys opiskelijoista tiivistää monen ajatukset. Opiskelijat nähdään toimettomana ja valtion elättämänä joukkona lusmuilijoita.+
Onko väite opiskelijoiden helposta elämästä aikaisempiin sukupolviin nähden kuitenkaan totta vai voiko vertailua edes tehdä? Mirjami Saarisen kommentissa: “Sukupolvikatkeruus tappaa elintärkeän vuoropuhelun” (www.kauppalehti.fi, 10.7.2020) puhutaan eri sukupolvien välisestä katkeruudentäyteisestä nahistelusta. Saarinen huomauttaa osuvasti, että moni tuntee kuuluvansa juuri siihen ikäluokkaan, joka joutuu kantamaan sen raskaimman taakan. Huomaan myös omassa elämässäni sortuvani tähän usein, vaikka todellisuudessa se ei ole millään tavalla mielekästä tai rakentavaa. Parkkisen artikkelissa hyvinvointitutkija Tuomo Laihiala tyrmääkin vertailemisen toteamalla, että koettua hyvinvointia mitattaessa on aina huomiotava aika, paikka, konteksti ja oma viiteryhmä. Ja totta se onkin; köyhässä Kaakkois-Aasiassa elävä perheenäiti voi olla aivan yhtä hyvinvoiva ja elämäänsä tyytyväinen kuin Euroopan huippuyliopistossa opiskeleva nuorikin. Hyvinvointiin kuuluu niin fyysinen, psyykkinen kuin sosiaalinenkin puoli ja siksi hyvinvointi on paljon muutakin kuin vain yksilön ulkoisten ympäristötekijöiden summa.
Opiskelijoiden elämää helpoksi kutsuvat vetoavat usein lisääntyneisiin tukiin ja yleiseen elintason nousuun. Usein kuitenkin unohdetaan ne muutokset, jotka ovat lisänneet kuormittavuutta. Ehkä merkittävimmät erot aiempaan nähden ovat digitalisaatio, maapallon globalisoituminen sekä jatkuvaa kasvua ja menestystä tavoitteleva suorituskeskeinen elämäntapa. Laihiala painottaa erityisesti kilpailun lisääntymistä, mikä on nostanut esiin tehokkuuden ja tuottavuuden merkityksen. Sen vaikutuksen nuoriin huomaa myös omassa elinpiirissä. Stressitasot ovat korkealla, mikään ei tunnu riittävän hyvältä ja aina on kiire. Taakkaa kasvattavat epävarmuus tulevaisuudesta ja vallalla olevat pinnalliset arvot. Ihmisen arvon tuntuu määrittävän uusi näkökulma. Ihminen on arvokas sen perusteella, mitä tekee, eikä sen perusteella mitä on. Tapahtuneita muutoksia pohdittaessa havaitaan, että vaikka opiskelijoiden elämä ulkoisesti kaikkine tukiverkostoineen näyttää helpottuneen, niin psyykkisellä puolella on tapahtunut muutos, joka uuvuttaa opiskelijoita enemmän kuin koskaan.
Käsitteet ovat suhteellisia ja olosuhteet ovat muuttuneet radikaalisti, mutta ehkä tutkimustieto opiskelijoiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista voi kertoa meille, onko opiskelijoiden elämä todella nykyään niin helppoa kuin väitetään. Parkkinen tuo esille uusimpien opiskelijabarometrien tulokset, joiden mukaan korkeakouluopiskelijoiden kokemat jaksamisongelmat ovat kasvaneet. Voisi kuvitella, että tieteellisin keinoin saadut tulokset herättäisivät ihmiset näkemään opiskelijoiden tilanteen. Näyttää kuitenkin siltä, että vanhemmat ikäpolvet ovat kasvaneet niin erilaisessa maailmassa, etteivät he vain yksinkertaisesti voi ymmärtää nuorempiaan. Saarinen puhuu kommentissaan ihmisten ajautumisesta omiin kupliinsa. Juuri tähän ilmiöön liittyy se, että omat asenteet ja mielikuvat pääsevät luomaan ihmisten välille tarpeettomia raja-aitoja ja estämään aidon keskustelun ja mahdollisuuden ymmärtää muita. Saarinen antaa meille kaikille tärkeän muistutuksen todetessaan, että vuoropuhelu ei onnistu, jos omaan historiaan vedoten toisen kokemusmaailma torjutaan täysin. Ihmiselle on luontaisesti vaikeaa nähdä asiat objektiivisesti, mutta totuutta lähimmäksi päästään aidosti muita kuuntelemalla ja vilpittömällä halulla yrittää ymmärtää toista.
Vaikka tieteellinen tutkimus viittaa opiskelijoiden jaksamisongelmiin, monet eivät suhtaudu tähän tosissaan. Vastavuoroisuuden nimissä onkin pohdittava, onko näillä epäilijöillä siihen kenties syynsä. Taustalla vaikuttavat mitä todennäköisimmin stereotypiat ja yleistäminen. On hyvinkin totta, että on olemassa nuoria opiskelijoita, joiden voi sanoa laiskottelevan ja laiminlyövän velvollisuutensa. He käyttävät aikaansa kohtuuttoman epätehokkaasti ja hyväksikäyttävät asemaansa väärällä tavalla. Samalla nämä “sosiaalipummit”, kuten Laihiala asian ilmaisee, vetävät tarpeettoman varjon koko edustamansa ryhmän ylle. Laihiala puhuu hajanaisen nuorten ryhmän leimaamisesta stereotypioiden perusteella. Ongelma piilee juuri tässä. Opiskelijoiden vastuullisuudessa ja kunnollisuudessa on nähtävissä jonkinlaista polarisaatiota, mutta toisen ääripään perusteella koko ryhmä leimataan vain yhdeksi homogeeniseksi joukoksi. Sama ajatusvinouma toistuu arkielämässä usein. Asioita liioitellaan, vähätellään ja yleistetään, jolloin totinen todellisuus helposti hämärtyy.
Tavallisen opiskelijan elämä on muuttunut vuosikymmenien saatossa paljon, mutta muutokseen suuntaa on haastavaa osoittaa yksiselitteisesti. Voinemme kuitenkin sanoa, että “syöttöporsas” tuskin on oikea termi kuvaamaan opiskelijoita, jos sen ymmärtää siinä muodossa, kun Ahosniemi sen alun perin tarkoitti. Sanaa voi kuitenkin käyttää uudella tavalla. Opiskelijoiden, kuten koko muunkin kasvavan sukupolven, on taivuttava yhteiskunnan normeihin ja täytettävä sen asettamat vaatimukset. Nuoret kasvavat niistä sanoista, asenteista ja opetuksista, joilla heitä ruokitaan. Jo pienestä pitäen lapsi imee itseensä tietoa ympäristöstään ja tämä sama kehitys jatkuu nuoruuteen ja pitkälle aikuisuuteen asti. Siinä suhteessa me kaikki olemme syöttöporsaita, oman ympäristömme ruokkimia ja kasvattamia.